Pienen paikkakunnan bloggari: Onnellisten asioiden äärellä

Mulla on ollut ihan hirmuinen kiire. Ei sitä, että valittaisin, parin kuukauden työttömyyden jälkeen alkaa tuntua tällainen täysi arki tosi hyvältä. Ainut miinuspuoli on ollut, että en ole kerennyt tyhjennellä ajatuksia tänne bloggeriin lukijoiden iloksi.

Tässä välissä olen kerennyt kirjoittaa kolme juttua paikallislehteen. Päätoimittaja on ollut mielissään ainakin viesteistä ja puheluista päätellen. Tottakai minussa on sellaista aloittelijan alkukankeutta, että kyllä itsekkin sen tiedostan, että se näkyy. Silti, oon tosi onnellinen, että oon saanut mahdollisuuden kirjoittaa, niinsanotusti aukaista uuden sivun näissä työasioissa. Oon kerennyt miettiä näitä asioita jo pidemmän aikaa, enkä vielä ole saanut kaikkea päässäni päätökseen, mutta tietyt pienet raamit alkaa hahmottua.

Kun minä olin pieni, olin sellainen isin tyttö. Opettelin soittamaan kitaraa iskän kanssa, aamulla heräsin aina viiden aikaan syömään karjalanpiirakoita suolakurkuilla yhdessä isin kanssa, ennen kuin hän lähti töihin, katsottiin yhdessä kaikki Star Warsit ja dokumentit moneen, moneen kertaan. Iskä oli myös minun innoittaja lukemiseen ja kirjoittamiseen. Luen kirjoja ihan älyttömästi, samaten lehtiä, kaikkea, missä vain kirjoitusta on. Aina, kun käyn kotona, jaetaan lukuvinkkejä iskän kanssa. Ja niin, hänen kautta minä nyt oon tässä, kolmen jutun paikallislehteen kirjoittaneena, kirjailijan ja kolumnistin urasta haaveilevana pienenä tyttönä edelleen. Saattaa monelle, ehkä jopa kaikille lukijoille kuulostaa typerältä Carrie Bradshaw -tavoittelulta, mutta mulle se on ollut jo monen vuoden ajan sellainen pieni, takaraivossa tykyttävä haaveenpoikanen. Siksi oon niin ylpeä, että minä, joka tuntee itsensä välistä aika paljonkin niin huonoksi ja osaamattomaksi ihmiseksi, oon nyt avannut sitä pientä, takaraivossa tykyttävää sykkyrää vähän auki. Siis muille se saattaa vaikuttaa tosi pieneltä jutulta, mutta minun pään sisässä se tuntuu ihan mahdottoman isolta asialta, jonka haluan vaan nyt sanoa ääneen. Oon vihdoinkin ylpeä itsestäni edes vähän.

Kerkesin olla myös viime viikon töissä. Se oli sellaista työtä, mikä ei tosissaan taida sopia mulle, mutta minkä kautta tapasin tosi mukavan kahvitaukokaverin. Jaettiin hänen kanssaan ajatuksia ja kokemuksia, ja sen voimalla jaksoin aina tehdä töitä. Mulla oli mukavaa, kiitos, Ilse.

Iso, iso muutos : me muutetaan. Eikä pelkästään Outokummun sisällä, me muutetaan Joensuuhun ! Oon tosi innoissani. Ensinnäkin, työtilanne luultavasti paranee. Toisekseen, pääsee välillä tuulettumaan isompaan kaupunkiin. Kolmanneks, meillä tulee olemaan ihana kämppä. Aivan ihanan ihana, ihanalla paikalla. Ydin keskustassa ! Päivitän kämpästä tarkemmin sit seuraavassa postauksessa. Tai hei. Oon siitä niin innoissani, että laitan tähän sittenkin pari kuvaa. Hihi.